Asko Rantala Vain rehellinen yhteistyö hyödyttää kaikkia osapuolia

Juhannustarina yli 50 vuoden takaa

 

Juhannustarina

Olin noin 15-vuotiaana kavereitteni kanssa menossa soutuveneellä saareen juhannuksenviettoon.
Ylitimme juuri vuolaasti virtaavaa noin 150 metrin levyistä salmea, kun huomasimme vanerista rakennetun moottoriveneen sammuneen keskelle salmea. Veneessä oli neljä tuttua miestä, jotka olivat vahvasti humalassa. Joku yritti kiskoa veneen keskimoottoria käyntiin ja muut seisoivat veneen reunalla ns. sepalukset auki.

Moottorivene kaatui ja upposi heti ja miehet joutuivat veden varaan. Syvyyttä sillä kohdalla oli likimain 10 metriä. Yhden miehen kalju pää vilahti pinnalla, mutta katosi sen jälkeen syvyyksiin. Me kaikki tiesimme, että hän oli keski-ikäinen naapurimme, urheilumies ja hyvä uimari, mutta vielä parempi juoppo. Muut kolme miestä alkoivat huutaa apua ja vedimme heidät perämelalla hinaten yksi kerrallaan rantaan matalikolle.

Kaverini souti ja minä pidin perämelaa vedessä ja äijä kerrallaan hinattiin sillä rantamatalikolle. Kun ensimmäistä hinattiin, niin kaksi muuta yrittivät tarttua veneen laitaan ja pyrkiä siitä ylös. Karjaisin selkeän käskyn, ”saatana sormet irti siitä veneen reunasta; yhden veneen jo kaadoitte, tätä ette kaada.” Näytteeksi löin sormille perämelalla ja äijät uida räpelsivät rantaa kohti. Seuraavaksi piti vielä saada äijä irroittamaan otteensa perämelasta, että pääsimme hakemaan seuraavaa. Minä tiesin, missä kohtaa jalat ylettyy pohjaan ja pakotin äijän irti perämelasta siinä kohdassa.

Kun olimme saaneet kaikki äijät matalikolle, komensimme heidät nousemaan maihin ja neuvoimme mihin suuntaa pitää mennä. Joku naapuri oli jo tullut veneellään lähistölle ja kuulimme hänen soittaneen poliisin ja palokunnan naaraamaan hukkunutta. Tunsimme hukkuneen hyvin, häneltä jäi ensimmisestä avioliitostaan kaksostytöt, jotka olivat minua pari vuotta nuorempia. Toisesta avioliitostaan häneltä jäi vaimo ja kaksi pientä lasta. Me katsoimme osuutemme suoritetuksi ja poistuimme saaren kätköihin juhannuksen viettoon.

Poliisit olivat saaneet selville, keitä olivat pelastajapojat olleet ja soittelivat kotiin. Vanhempamme olivat kauhuissaan seikkailuistamme kun parin päivän päästä palasimme kotiin.

Aina kun käyn sillä hautausmaalla, johon hukkunut haudattiin, näytän sen haudan ja kerron nuorisolle tämän tarinan ja varoitan viinan, veneen ja veden yhteensopimattomuudesta. Muistan myös sen, että kukaan noista pelastamistamme ei koskaa tullut kiittämään. Myöskään pelastetun poika, joka oli 6 vuoden päästä minulla töissä ei koskaan kysynyt asiasta mitään. Eivät myöskää hukkuneen kaksostytöt, eikä ex-vaimo vaikka oli äitini lapsuudenystävä, kuten kaksostytötkin minun.

Hyvä lukijat. Tämä tarina on tosi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Viisasta tekstiä. Kesä ja lämpö ei sovellu suomalaisille. Kun pitkän, kylmän kauden jälkeen lämpiää, teutaroimme kuin lehmät kevätlaitumilla.

Itselleni on jäänyt mieleen yksi juhannus maaseudulla. Kylän miehet kiskoivat viinaa kaksin käsin. Rannalla oli iso nuotio, ja eikös yksi mies kännipäissään kaatunut ihan nuotion viereen. Menin sanomaan miehen vaimolle, että katsoisi vähän miehensä perään. Iso vahinko kun meinasi jo tulla. Vaimo vain vastasi, että onhan vieressä järvi, jossa miehen voi sammuttaa.

Niinpä niin. Tuplavarmistus, jos ukko kulta ei pala hengiltä, voimme kätevästi hukuttaa hänet...

Käyttäjän AskoRantala kuva
Asko Rantala

Yleensä juhlapyhien jälkeen kerrotaan tapahtumat. Moniko on juhannuksena hukkunut ja moniko on kuollut joululiikenteessä jne. Viesti ei vain mene perille, kun joka vuosi tulee uudet harjoittelijat kehiin.

Käyttäjän hilkkalaronia kuva
Pikku-Hilkka Laronia

Oli asiallinen teksti. Jaan ainaki tuonne tvitterhiin!